Eikö meillä ole enää mitään opittavaa?

Kirjoittaja: Lauri Paronen, kehittämisinsinööri 

SB11 eli Kestävän rakentamisen maailmankonferenssi järjestettiin lokakuussa 2011 ensimmäistä kertaa Suomessa.  Missä sinä olit silloin?

                     

Torstaina 20.10. istuin takarivissä luentosalissa 207, joka on Helsingin Messukeskuksen yhteydessä. Olin tullut kuuntelemaan sessiota, jonka aihepiirinä oli "sustainable procurement" eli vapaasti suomennettuna "kestävä hankinta". Luennoitsijoiden ja aiheiden taso oli vaihteleva, jotkin kiinnostivat ja olivat parempia kuin toiset – tosin niinhän se aina on. Session vetäjänä oli ilmeisesti järjestäjien taholta henkilö, joka hoitikin roolinsa mielestäni hyvin lukuun ottamatta joitakin kiusallisia hetkiä, kuten esittäydy vierustoverille tai kerro mitä pidit edellisistä luennoista. Mikä siinä sitten oli niin kiusallista? Tietenkin se, että en tuntenut tai edes tiennyt, kuka henkilö oli. Olen tottunut siihen, että kun menen seminaariin, niin vieressä istuu henkilö, jonka kanssa olen istunut kokouksessa ja juonut kahvit. Kyseisenä päivänä en tuttuja tavannut.

SB11 kesti useamman päivän, ja konferenssiin osallistui ammattilaisia yli 60 eri maasta. Konferenssissa oli varmaakin 200 luentoa – ainakin sen perusteella, mitä selailin ohjelmaa. Missä olivat suomalaiset rakennusalan vaikuttajat? Voi olla, että heitä on kaiken kaikkiaan liian vähän, joten he hukkuivat muiden konferenssivieraiden joukkoon. Olisiko syy sittenkin siinä, että me suomalaiset emme ole tarpeeksi kansainvälisiä yksilöinä emmekä yrityksinä? Todennäköisesti meitä ei vain kiinnosta kestävä rakentaminen vai mitä sinä olet mieltä?

Luentosalissa 207 esittäydyin norjalaiselle tutkijalle, jonka kanssa pohdimme hetken luentojen sisältöä. Yleisesti ottaen osallistun seminaareihin luodakseni uusia kontakteja, joten sen puolesta oli hienoa tavata tämä norjalainen. En kuitenkaan tullut konferenssiin hänen takiaan, vaan siksi, että saisin uusia ideoita. Mielestäni vähintään yksi uusi idea tekee seminaarista onnistuneen. Taitaa vain olla tosi asia, että me täällä Suomessa tiedämme kaiken ja osaamme kaiken, joten meillä ei ole enää mitään opittavaa.

Asumisen uudistamisen informaatioähkyä ja joukkovoimaa

Kirjoittaja: Marianne Matinlassi, kehittämispäällikkö

Asumisen uudistaminen -syysseminaarin 250-päinen asiantuntijajoukko kuuli asunto- ja viestintäministeri Krista Kiurun asumisen tulevaisuuteen luotsaavaa sanomaa. Hänen asuntopoliittisen puheensa tärkeimmäksi sanomaksi kiteytän uusien kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen lisäämisen haasteen ja toisaalta vanhan asuntokannan ja -alueiden segregaation vähentämisen tarpeen. Hänen viestinsä alan asiantuntijoille pätee "jos on tahtoa …löytyy tie". Näin se on asumisen uudistamisen innovaatioissa.

Ylijohtaja Hannu Rossilahti kyseli esimerkeillään, ovatko asumisen innovaatiot tukehtumassa vanhoihin ja taloudellisesti tehottomiin käytäntöihinsä. Haastetta on, miten kunnat suunnittelevat olemassa olevien asuntoalueiden ja asuntokannan tulevaisuutta. Asiantuntijajoukko toinen toisensa jälkeen todistivat, että "asumisen innovaatioveneessä" olemme me kaikki ja yhteistyöllä menemme kehittämisen väylää vakaasti eteenpäin. Tämä voi ulkopuolisesta kuulostaa kliseeltä – mutta yli 30 puheenvuoroa hankkeista ja esimerkkien voima nosti sanoman aallon harjalle ja todeksi.

Huomasimme, että asumisen uudistaminen ei sittenkään ole ylettömän byrokraattista ja vaikeasti tajuttavaa – ettei se vähitellen kirkastuisi asumisen asiantuntijoille – saati sitten tavalliselle insinöörille. Kun ohjelmaan on koottu kattavasti yhteen tutkimustietoa ja esimerkkihankkeita, löytyy jokaiselle jotakin myös tietojen päivittämisen kannalta: mitä on menossa ja miten on muualla tehty?  

Asumisen tulevaisuuden innovaatioissa kunnat ja vuokrataloyhtiöt eivät ole olleet perinteisesti ajateltuna kehittämisen etujoukoissa. Usein myös ajatellaan, että ainakaan erityisen vanhoilliseksi tunnettua rakennusalaa ei kehittäminen kiinnosta, eikä sille tunnu olevan  oikein aikaakaan, eteenkään silloin kun on kysymys valtion tukemasta tuotannosta. Tämän myytin olemme onnistuneet murtamaan – onneksi on poikkeuksia ja edelläkävijöitä. Rakennusliikkeitä on jo mukana. Yliopistojen, korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten toiminta tukee pioneerityötä tekevien kuntien ja vuokrataloyhteisöjen kehittämisen alustaa ja peruskiveä. Ja paljon on saatu aikaiseksi.

On nyt todistettu, että Suomen oloissa voidaan rakentaa samalla ARA-tuotantohinnalla nollaenergiatalo kuin on perinteisellä tavalla rakennettu ja kohtuullisin asumiskuluin (10-12 eur/m²/kk). Asuminen nollaenergiatalossa on jo näillä energiahinnoilla muutamassa vuodessa edullisempaa kuin perinteisellä tavalla tuotetussa talossa.

Uskon, että on jopa syntymässä vientiä seminaarissa esitellyistä energiatehokkuutta parantavista kokeilukonsepteista esimerkiksi teräskennomoduulirakentaminen ja julkisivun korjausrakentaminen puuelementillä, jonka seinärakenteissa on myös ilmastointiputkistot. Edellä mainituilla voidaan osin ratkaista energia- ja kustannustehokkaan nollaenergiarakentamisen ja korjausrakentamisen tuottavuutta, läpimenoaikoja ja asukkaille aiheutetun haitan minimoimisen haastetta. Norjan malliin kerrostalon julkisivu-ilmastointikorjaus tehdään 25 työpäivässä. Tähän alalle riittää jatkossa haastetta.