Kirjoittaja: Sampo Vallius, kehittämisarkkitehti
Kuten tunnettua, matkailu avartaa – opintomatkailu eritoten. Olin marras-joulukuun taitteessa mukana ARAn ja Kehitysvammaliiton opintomatkalla Ruotsissa tutustumassa kehitysvammaisten asumiseen Tukholman seudulla. Mukana antoisalla matkalla oli myös väkeä YM:stä, STM:stä, Turusta, Lahdesta, Seinäjoelta ja Kotkasta. Taas jouduin toteamaan, että meillä on vielä paljon opittavaa länsinaapurilta!
Ruotsissa säädettiin vuonna 1994 LSS-laki (Lag om stöd och service till vissa funktionshindrade), jossa määriteltiin suuntalinjat maan koko laitosasumisen alasajosta. Määräajaksi asetettiin vuosi 2000, johon mennessä lähes kaikki enimmillään yli 14000 laitosasujasta olisi onnistuneesti asutettu omiin koteihinsa, kukin omiin kotikuntiinsa. Ihan pienestä urakasta ei siis ollut kyse.
Ryhmämme tutustui Tukholman seudulla Frösunda-nimisen palveluntuottajan kehitysvammaisten asuntoihin. Suomalaistyyppisiä ryhmäkoteja Ruotsissa ei ole, vaan siellä puhutaan asuntoryhmistä, joissa asuu esim. kuusi kehitysvammaista henkilöä. Silmiinpistävää oli ryhmäkokojen pienuus ja ylipäätään ajattelu, jossa erityisasuminen ei ulospäin eroa normaalista mitenkään – eikä muuten juuri sisältäkään! Esteettömyyteen oli panostettu, mutta kaikkinaista laitosmaisuutta välttäen. Näkemiemme uudiskohteiden mitoitus oli yleispätevää ja väljää. Ne siis sopivat kenelle tahansa ja lisäneliöt tuovat tarvittavaa muuntojoustavuutta.
Frösundan tyypillisessä asuntoryhmäkohteessa on kuusi asuntoa, jotka sijoittuvat pikkusieviin pienkerrostaloihin, keskelle normaaleja asuinalueita. Asunnot ovat täydellisesti varustettuja, kooltaan 40-45 m². Taloissa on lisäksi alakerrassa pienehköt yhteisoleskelutilat ja aikalailla minimiinsä puristetut henkilökunnan tilat. Itse kävin tutustumassa myös yhdeksän asunnon kohteeseen, jossa asunnot oli saneerattu normaaliin lähiökerrostaloon huomaamattomaksi osaksi kokonaisuutta. Yhdeksän asuntoa oli kuulemma Frösundan suurin yksikkökoko!
Henkilökuntaa haastatellessa kävi selväksi, mikä oli loppujen lopuksi kaikkein oleellisin tekijä, jonka ansiosta laitosten alasajo Ruotsissa on ollut menestystarina: laitoshoidon metodit jätettiin sinne laitoksiin ja nykyään henkilökunnan ja asukkaan suhde on pikemminkin toverillinen kuin perinteinen potilas–hoitaja-suhde. Mitään laitosvaatetusta tai edes palveluntuottajan logoja ei näkynyt, vaan töitä tehtiin tavallisissa vaatteissa. Kuvaavaa oli erään työtekijän kuvaus työstään: hänen tehtävänsä on ajan mittaan tehdä itsensä tarpeettomaksi. Toisin sanoen hoitaja on valmentaja, kannustaja ja ystävä, johon voi luottaa.
Arkkitehtina ja ympäristöpsykologisen suunnittelumetodin kannattajana en missään tapauksessa halua vähätellä "seinien" merkitystä asumiselle, mutta kyllä kehitysvammaisten hoidon onnistumisen voi tämän kokemuksen perusteella kiteyttää juuri noihin edellä kuvaamiini asenteisiin. Kun asukasta ei enää ajatella potilaana eikä edes asiakkaana, vaan ihmisenä kaikkine ulottuvuuksineen, voi asuntokysymystäkin lähestyä uudesta näkökulmasta: Miten minä itse haluaisin asua? Haluanko asua pienessä laitosmaisessa kopissa, jossa jokainen toiminto on etukäteen määritelty ensisijassa hoitohenkilökunnan ehdoilla?
Joulu on tunnetusti hyvän tahdon ja lähimmäisenrakkauden aikaa. Nyt suuren juhlan alla olisi siis enemmän kuin hedelmällinen hetki asettua kehitysvammaisen henkilön osaan ja tarkastella ihmisarvon toteutumisen näkökulmasta asenteitamme heidän asumiseensa. Haastan teidät kaikki puuromantelin hinnalla miettimään, millä tavoin me voisimme tulevana vuonna kukin osaltamme toimia paremman ja ihmisarvoisemman asumisen edistämiseksi maassamme.
Rauhallista joulua kaikille!